Mikä fiilis!

Olen yksin. Ensimmäisellä paikalla. Katselen ympärilleni suurta tilaa, tyhjiä penkkirivejä. Valtavaa valkokangasta. Kuulen vain oman hengitykseni ja ajatukseni melkein kaikuvat valtavassa tilassa. Lopulta ovet aukeavat ja tuo saliin äänen ihmismassasta. Minuuttien ajan katselen kuinka ihmiset kävelevät rappusia ylös ja alas, etsien sitä täydellistä istumapaikkaa. Hymyilen ehkä vähän tyytyväisenä – aika paljon väkeä.

Katson kelloa ja huomaan ajan koittaneen. Astun ensimmäiselle portaalle joka johtaa kohti estradia, valtavan valkokankaan edessä. Jo toisella askelmalla saan yleisön hiljentymään. Kun saavutan estradin sali hengittää jo hiirenhiljaa. Nostan mikrofonin ja aloitan jo valmiiksi suunnitellun puheeni. Esittelen, kiitän, hymyilen – loistan! Kun olen valmis, astun aplodien saattelemana lavalta, ja istahdan minulle laaditulle paikalle. Taputus lakkaa pikkuhiljaa ja äänen korvaa enää oma sydämeni ääni joka tunnen ja kuulen koko kehossani. Valojen sammuessa vedän syvään henkeeni ja mietin ”I’ve made it”.

Kyseiset tunteet saattoivat kulkea ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan läpi tänä iltana kun hän esitteli ja näytti elokuvan Miehen kuva ensimmäistä kertaa suurelta kankaalta, suurelle yleisölle. Te ketkä olette kyseisen elokuvan missanneet tai ette olleet tietoisia Docpoint festivaalista – vielä viikonlopun aikana ehditte kokea tämän mahtavan elokuvakokemuksen.

(Kopioitu kuva: http://www.ses.fi/gfx/elokuvat/miehenkuva.jpg)

Ehkä joskus saan itsekin tuntea yllämainitun tunteen, tehtyäni loisto dokumentin!