Mikä fiilis!

Olen yksin. Ensimmäisellä paikalla. Katselen ympärilleni suurta tilaa, tyhjiä penkkirivejä. Valtavaa valkokangasta. Kuulen vain oman hengitykseni ja ajatukseni melkein kaikuvat valtavassa tilassa. Lopulta ovet aukeavat ja tuo saliin äänen ihmismassasta. Minuuttien ajan katselen kuinka ihmiset kävelevät rappusia ylös ja alas, etsien sitä täydellistä istumapaikkaa. Hymyilen ehkä vähän tyytyväisenä – aika paljon väkeä.

Katson kelloa ja huomaan ajan koittaneen. Astun ensimmäiselle portaalle joka johtaa kohti estradia, valtavan valkokankaan edessä. Jo toisella askelmalla saan yleisön hiljentymään. Kun saavutan estradin sali hengittää jo hiirenhiljaa. Nostan mikrofonin ja aloitan jo valmiiksi suunnitellun puheeni. Esittelen, kiitän, hymyilen – loistan! Kun olen valmis, astun aplodien saattelemana lavalta, ja istahdan minulle laaditulle paikalle. Taputus lakkaa pikkuhiljaa ja äänen korvaa enää oma sydämeni ääni joka tunnen ja kuulen koko kehossani. Valojen sammuessa vedän syvään henkeeni ja mietin ”I’ve made it”.

Kyseiset tunteet saattoivat kulkea ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan läpi tänä iltana kun hän esitteli ja näytti elokuvan Miehen kuva ensimmäistä kertaa suurelta kankaalta, suurelle yleisölle. Te ketkä olette kyseisen elokuvan missanneet tai ette olleet tietoisia Docpoint festivaalista – vielä viikonlopun aikana ehditte kokea tämän mahtavan elokuvakokemuksen.

(Kopioitu kuva: http://www.ses.fi/gfx/elokuvat/miehenkuva.jpg)

Ehkä joskus saan itsekin tuntea yllämainitun tunteen, tehtyäni loisto dokumentin!

Herään

Heräsin jälleen tänään. En nyt tarkoita aamua, vaikka silloinkin heräsin, vaan enemmänkin heräsin todellisuuteen. Se on kuin potku persuksiin - ylös ja ulos, vauhtia! Elä täysillä! Rakasta, hymyile ja nauti! Ole tässä ja nyt!

Koko kotona asuva perhe kokoontui tänä iltana olohuoneeseen telkkarin ääreen. Katsoimme yhdessä siskoni suosittelemaa dokkaria joka kertoi Alzheimerin taudista, vanhemman pariskunnan kautta. Nainen sairasti kyseistä tautia noin 15 vuotta ennen kuolemaansa ja hänen miehensä piti hänestä huolta, kotonaan, yksin, melkein loppuun asti.

Alzheimerin tauti aiheuttaa dementiaa ja sairautta ei voi parantaa. Päivä päivältä se vie kehoa ja ihmistä lähemmäs kuolemaa. Dokumentissa esiintyvä mies korostaa juuri tätä asiaa; kun on vaikeaa, ei ehkä mikään olekaan paremmin huomenna. Vaikka tämä päivää tuntuu rankalta, niin se on ehkä parempi kuin huominen.

Mietin tätä paljon. Mutta silti liian vähän. Toisin silloin kun mietin, se todellakin hätkäyttää ja saa ryhdistäytymään - ainakin hetkeksi ennen kuin se unohtuu taas.

Mutta ehkä se kuuluu elämään, vaikka ei olekaan niin kovia kokenut, että joskus pienetkin asiat tuntuvat raskailta. Mielestäni se on inhimillistä. Mutta mielestäni pitää silti oppia arvostamaan kaikkea mitä on ja kaikkia heitä keitä on. Ja saa olla onnellinen siitä että HERÄÄ. Joka aamu.