Karvapalloja

"Onko sulla lemmikkiä?" kysyi pieni tyttö uimahallin saunassa kerran. Kerroin että mulla ei valitettavasti (siinä sanavalinassa huijasin, haha) ole. Tyttö kertoi sitten että hänellä on. Kysyin tietenkin vähän tarkempia tietoja lemmikistä. Tyttö mietti hetken ja sanoi: "Sellainen pieni. Äiti ei tykkää siitä, mutta isä hankki sen meille". Päässäni alkoi raksuttaa ja yritin ehdottaa kaikennäköisiä pieniä jyrsiöitä sun muuta karvapalleroa. Ei suinkaan. Lopulta selvitin että tytön kotona asui kaksi jättiläis torakkaa. Sweeeeet!

Pienempänä halusin aina eläimen. Muistan elävästi kerran kun kävimme messuilla perheen kanssa, vielä silloin markka-aikaan ja kun huomasimme kaneja, joita myytiin hintaan 50e! Laskimme sisarrusteni kanssa, että jos yhdistäisimme viikkorahamme, saisimme tämän ostettua. Se oli pieni ja musta! Olin jo varma voitosta kun kerroimme suunnitelmasta äidille ja isälle. Sain kuitenkin pettyä. Ja minusta naurettavin syy kieltoon oli isän kommentti siitä että ne jyrsivät johtoja poikki.

Koira oli kuitenkin aina se juttu! Tosin uskon että koiranpentu on ollut jokaisen pienen lapsen suurin toive joskus. Itse en sellaista ikinä saanut, edes lainaksi.

Nyt, hieman varttuneempana ymmärrän asian aika hyvin. Se miksi en ikinä saanut kania tai koiraa. Enkä edes torakkaa! Mieleni on myös muuttunut koirien suhteen sen verran että en ikinä itse ottaisi koiraa. Ei sillä etei jotkut koirat olisi mielestäni suloisia, mutta tuntuu että liian suuri prosentti koirista ovat sekopäitä luonteeltaan. Tämä voi tietenkin johtua myös omistajasta? Sellainen isäntä, sellainen koira? Myös viime kesä vahvisti tätä kyseistä ei-koiraa-kiitos-tunnetta entisestään kun parikin koiraa nappasivat kädestäni kii, ihan kuin se olisi ollut mikä tahansa luu. Pitää kai kumminkin ottaa tämä suhteellisen positiivisesti, olen kai vaan niin herkullinen muija.

ps. Cora on kuitenkin paras koira jonka tiedän tällä hetkellä. Propsit sille! Antaisin sille kaikki herkut maan päällä jos vaan uskaltaisit tulla hakee ne! Ujot koirat on söpöi!